Aamulehdessä julkaistiin tänään puheenaihe "
Onko koira aikapommi lapsiperheen kotieläimenä?", jossa käsiteltiin enemmän tai vähemmän aggressiivisia koiria. Lukiessa käsi hakeutui vaivihkaa hieromaan ohimoa kun ei meinannut ymmärtää toisen ymmärtämättömyyttä. Aluksi karhun vertaaminen koiraan aiheutti lähinnä epäuskoa kun vertailussa on kuitenkin petoeläin luonnosta ja kotieläin.
Aloitetaan käsittely ensimmäisestä kokemuksesta mitenkään Keskisen tunteita vähättelemällä.
"Kimppuuni yritti lenkkipolulla hyökätä vapaana juossut koira. Se naksutteli hampaitaan nilkan vieressä, kun omistaja sai koiran komennettua luokseen." Siinä on jo ensimmäisessä virkkeessä koko tapahtuman aiheuttanut virhe: vapaana juossut koira. Moka oli siellä narun päässä, tosin ei tiedetä jutun perusteella, että oliko kyseessä omistajalta karannut koira. Ilmeisesti ei, koska omistaja oli kuitenkin jo kutsumassa koiraa luokseen. Huomion keskittyminen nilkkoihin viittaisi paimentamiseen (vähän huonoon sellaiseen) ja siihen, että koira on halunnut Keskisen pysähtyvän. Tämä näköjään tulkittiin aggressiivisuudeksi.
"Vaarallisin tapaus sattui nuoressa ystäväperheessä kahdeksan kuukauden ikäiselle pojalle. Perheen koira oli arka ja hieman arvaamaton, mutta omistajat eivät osanneet epäillä sitä aggressiiviseksi. Koira ja vauva eivät saaneet olla kahdestaan, eivätkä ne olleet silläkään kertaa. Poika ryömi lattialla, koira puuhaili omiaan. Äiti käänsi hetkeksi selkänsä, kun koira kävi lapseen kiinni."
Tarvitseeko edes aloittaa? Jos koira on arka ja arvaamaton, sitä ei pidetä edes samassa tilassa vapaana vauvan kanssa. Vauva saattaa mennä koiran leluille tai satuttaa koiraa tahattomasti, jolloin koira puolustautuu. Koira saattaa kokea sen muutenkin uhkana kun se ei käyttäydy samalla tavalla kuin aikuinen ihminen, johon koira on tottunut. Ja kyllä, vaikka koira tulisi toimeen vauvan/lapsen kanssa, niitä ei silti jätetä vahtimatta. Ei ikinä. Kyseisessä tapauksessa koiran elämä päättyi samana päivänä. Tietenkin se on omistajan vastuulla, mutta olisi kannattanut etsiä koiralle sille sopiva koti jo aikaisemmin, kerta koira ei sopeutunut lapsen tuloon.
"Mikä nykykoiria oikein riivaa, kun ihmiset joutuvat yhä herkemmin tulilinjalle? Tai mikä meitä nykykoiranomistajia riivaa, kun emme osaa kasvattaa koiristamme ystävää ihmiselle? Eikö koirankoulutus enää onnistu omistajilta? Jäävätkö rajat asettamatta? Onko ihmisillä niin kiire, että he eivät ehdi paneutua koiriinsa riittävästi? Onko koiranpentujen myynti niin kovaa bisnestä, että koirakanta alkaa rapautua?"
Sanoisin, että aiemmin koirien koulutukseen on paneuduttu kunnolla, koska ne toimivat aikoinaan käyttökoirina. Silloin ihan jokaisella kadun tallaajalla ei ollut koiraa ja koiran tarvitseva perehtyi sen kouluttamiseen tiettyä käyttötarkoitusta varten. Kasvattajilla on myös oma vastuunsa siitä, että kasvattavat rodunomaisia koiria, mutta tällöin koirien luonne saattaa jäädä toissijaiseksi. Nykyisin tässä mennään jo hyvään suuntaan esimerkiksi juuri collieiden kanssa. Aikaisemmin oli tarkoitus saada vain Lassien näköinen koira, jolloin jalostuksessa käytettiin ihan mitä tahansa collieta. Tämä veti koirien luonteen araksi, vaikka perinteinen elokuvien Lassie on rohkea ja varma. Se näkyi myös käyttökoirien eri testeissä, colliet loistivat poissaolollaan. Nykyään tapaa jo aika avoimia ja iloisia collieita, mutta vielä olisi parantamisen varaa. Onneksi kasvattajat havahtuivat parantamaan rotua ja rotujärjestöt tekevät paljon työtä valistuksen eteen. Sille ei vaan hirveästi voi mitään, että pentutehtailu nostaa päätään kysynnän mukaan. Rotukoirista ei haluta maksaa käytännössä ollenkaan, joten ne otetaan siltä, joka tarjoaa sen halvimmalla/nopeiten/helpoiten, eikä koiran taustoja selvitetä. Tuloksena ovat sairaudet ja jopa pennun kuolema pari päivää kotiutumisen jälkeen.
Itse tiedän, että Seti vierastaa vanhoja miehiä. En ole koskaan oikein päässyt jyvälle, että mistä tämä on lähtenyt, koska olemme tavanneet vain ystävällisiä vanhuksia. Matala ääni, kankeat liikkeet, tuijotus? Ei voi tietää. Nakkaan aina isoisälleni namipussin kouraan, että voi antaa Setille siitä. Samoin heittelevät keppiä, jolloin Seti unohtaa saman tien, että tässä oli jotain pelättävää. Tässä kannan vastuuni koiran omistajana ja jos Seti purisi ketään, haluaisin ehdottomasti tietää, että mitä tarkalleen tapahtui ennen puremista. Seuraavaksi olisi, että sattuuko koiraan. Olen nähnyt liian monta tapausta, jossa koira osoittaa aggressiivisuutta kivun takia, eli puolustaa itseään. Tämä oli aikoinaan isoäitini saksanpaimenkoiran kohtalo, sitä hypyytettiin pentuna liikaa, jolloin tuloksena oli nivelrikko ja lonkkavika. Koira silti vain leimattiin aggressiiviseksi vaikka sitä sattui, kiitos todella upean kouluttamisen.
Joskus puremisiin ei löydy muuta kuin neurologinen selitys, mikäli pureminen ei ole koulutuksen tai pelon tulos. Silloin olisi aika antaa koiran mennä juoksentelemaan vapaammille metsästysmaille. Jokainen kantaa vastuunsa koirastaan, kerta sen on ottanut. Koira ei ole sisustuselementti tai statussymboli vaan perheenjäsen, joten sen arvoista kohtelua olisi syytä odottaakin. Koira ei myöskään ole ihminen. Se tarvitsee ja haluaa rajat siinä missä rakkauttakin. Tässä alkaa taas olla hieman sitä mieltä, että jonkinlainen koira-ajokortti tarvittaisiin kun tämän suuntaisia uutisia ja kirjoituksia putkahtelee sieltä täältä.
